Keltatiiliseen kerrostaloon muutti uusia asukkaita.

Nainen ja kaunis poikalapsi.

Nainen ja lapsi näyttivät onnellisilta, mutta kun perhettä tarkasteli lähempää, huomasi, että nainen eli koko ajan varuillaan. Kun häneltä kysyi hänen aikaisempaa asuinpaikkaansa, nainen vain mutisi jotain vaikeasta suhteesta ja sanoi joka kerta eri paikannimen.

Mutta vuodet kuluivat, ja nainen tuli vuosi vuodelta avoimemmaksi, iloisemmaksi, ja hän näytti nauttivan elämästään yhä enemmän. Aikaisempi pelon tunne oli kadonnut kokonaan.

"Näetkö kulta? Kukaan ei tule meidän väliin. Ihan rauhassa. Ei mitään hätää. Äiti pitää huolen sinusta."

Eräänä aivan tavallisena tiistai-iltana nainen oli kylvettämässä poikaansa.

Nainen hyräili Lapinäidin kehtolaulua, ja poika tapitti äitiään ruskeilla silmillään. Poika istui ammeessa rauhallisesti, kuunteli laulua ja loiski vettä aina silloin tällöin.  

 Poika lopetti vedellä leikkimisen, tarttui äitiään kädestä ja tuijotti ruskeilla silmillään suoraan äitinsä silmiin. Samalla hetkellä ovikello soi. Poika hätkähti, ja puristi äitinsä kädestä lujempaa.

"Ei mitään hätää" nainen sanoi ja nosti lapsen syliinsä.

"Se taitaa olla naapurin setä taas lainaamassa sokeria" nainen sanoi ja puki pojalle pyjaman päälle.

"Tullaan, tullaan!" nainen huudahti ovella odottavalle, ja kantoi pojan sänkyyn.

"Tulen pian rakas" nainen sanoi pojalleen.

Nainen meni ovelle ja oli jo varma, että naapurin mies haluaisi taas lainata sokeria tai jauhoja.

Mutta ovella olikin Willhelm.