Mitä Charlotten puhelu sai aikaan?

                                                 Miksi juorulehdet ovat taas täynnä kohukiekkoilija-juttuja?

 

 

 

Charlotten puhelun jälkeen olin aivan maassa. En uskonut, että olin saattanut tehdä jotakin niin kauheaa. Minun teki mieli tarttua taas pulloon, mutta minun oli oltava vahva. Kun Charlotte sanoi, että oli varmistanut asian kahdesti, oli minun uskottava. Vaikka kaikki tuntui niin käsittämättömältä, tiesin silti sisimmässäni mitä minun piti tehdä. Minun piti vakuuttaa Charlotte. Ja minähän tein niin.

Aloitin siivoamalla ensin kotini. Paikka oli aivan sekaisin ryyppyputkeni jäljiltä.  Siivoamisen jälkeen soitin Charlottelle. 

 

Riitelimme ja puhuimme toisillemme rumasti.

Mutta pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen. Ja minä ryhdistäydyin.

Aloin lukemaan lehteä. Sivistin itseäni. Olinhan sen muutaman viikon ryyppyputken  ajan erakoitunut maailmasta.

Leikkasin hiukset, heitin baarikaapin menemään, ostin uusia vaatteita, ja siivosin taloa ahkerammin.  

Esitin jopa uusimpia maalituuletuksiani, jotta saisimme pahaa ilmaa pois väliltämme.

Joskus arki silti oli tuskaa. Seisoimme paikallamme, ja yritimme vältellä hiljaisuutta.

Ja lopulta, minä olin valmis. Olin saanut asiani kuntoon, ja nyt oli aika tehdä kaikki tekemäni paha hyväksi. Laskeuduin toisen polveni varaan (sen polven, joka ei ole hajonnut vielä jääkiekon takia), ja Charlotte oli pakahtua onnesta.

Lapsemme tulisi saamaan onnellisen kodin, minä lupasin, ja Charlotte hyppäsi syliini.

Kun Charlotten maha alkoi jo näkyä, hän  muutti lopullisesti asuntooni. Meidän asuntoomme.  Ei ollut enää kyse minusta, tai Charlottesta. Oli kyse meistä nyt.  Me muutimme yhteen. Me olemme kihloissa. Me saamme lapsen. Me olemme saaneet jättisopimuksen huippuliigajoukkueesta. Me, me, me!

Minä matkustin paljon, mutta yritin sovitella matkustamiset Charlotten mukaan. Neuvolakäynneille halusin ehdottomasti mukaan, ja Charlotte halusi minut ehdottomasti käsipuoleensa mukaan.  Mutta matkusteluni teki hyvää Charlottellekin. Hän oli kotona lähes koko ajan, ja oppi uusia taitoja.

Sitä mukaa kun Charlotten maha alkoi kasvaa, minä aloin pitää vapaata yhä enemmän.

Ja sinä eräänä aamuna Charlotte kiljaisi makuuhuoneesta minulle keittiöön: "James, alahan laputtaa soittamaan kyyti!"

Eräs Charlotten lääkis-ystävistä kaahasi ovemme eteen, ja kiireellä ajoimme sairaalalle.

Ja muutaman päivän kuluttua palasimme kotiin vanhempina. Yhdeksän kuukauden hiljaisuus oli loppu. Vauvan syntymä herätti minun isänvaistoni ja Charlotten äidinvaistot, ja tiuskiminen toisillemme loppui. Me olimme nyt vanhempia. Me olimme nyt vastuuntuntoisia aikuisia.

Häitä vietettiin kahden viikon kuluttua. Jääkiekkokausikin oli aluillaan, ja elämäni oli oikeilla raiteillaan.

  Vaikka saimme häirikköpuheluja lähes viikoittain, ja juorulehdet pörräsivät ovellamme tauotta, olimme ylpeitä valinnastamme. 9 vuoden ikäero oli suuri. Se on suuri yhä edelleen. Mutta me voitimme ennakkoluulot, me haistatimme pitkät sukulaisille ja ystäville jotka väittivät meidän vain teeskentelevän. Haistatimme pitkät heille, jotka sanoivat, että onnemme ei kestäisi viikkoakaan. Mutta nyt, 40 vuotta myöhemmin, me olemme vieläkin perhe. Onnellinen suurperhe.

  Kahden kiekkolegendan,

 yhden menestysjournalistin,

sekä yhden pääministerin ylpeinä vanhempina, voimme sanoa voittaneemme esteet.

 Ja jos ihmettelit, esikoisemme, Aleksei on tällä hetkellä Simperän pääministeri,ensi vuoden presidentinvaalien ennakkosuosikki, sekä kolmen lapsen isä.  Että tervehdys teille epäilijöille, meillä menee hyvin.