Oli taas yksi samanlainen tylsä maanantaipäivä, ja piristääkseen päivää Lorelai kaivoi vanhan yläkouluaikaisen päiväkirjansa esiin, ja alkoi selaílla sivuja. Hän nauroi vanhoille tapahtumille ja muistot palasivat mieleen. Kaunis hymy kaartui Lorelain huulille.
  Päiväkirjan viimeisillä sivuilla hän pysähtyy ja tuijottaa tekstiä.

  Perjantai, 16.5. klo 21:50

Tänään se vihdoinkin tapahtui! Carl pyysi minua ulos! Oikeille treffeille, ajattele! Mitä jos kaikki mistä olen haaveillut tapahtuu? Minusta tulee huippujalkapalloilijan vaimo ja minulla on melkein rajattomasti rahaa shoppailuun! Meille syntyy monta kaunista lasta, ja kaikista heistä kasvaa menestyjiä!

 Hengailimme tyhjässä luokkahuoneessa (tai ei se nyt niin kamalan tyhjä ollut, kun Willhelm istua nökötti siellä kanssa. Oikeastaan se oli ihan söpön näkönen sinä päivänä, sillä oli uudet vaatteet ja kaikki.) No, anyway, Carl tuli luokseni, ja yritti pitää yllä jotain pikku small-talkia.

 Samaan aikaan Willhelm tuijotti meihin päin (se kyllä aina käänsi päänsä kun mä katsoin sinne päin, mutta kyllä mä tiesin, että se katseli meitä).  Sitten lopulta, Carl kysyi ujosti, haluaisinko mä lähteä katsomaan National Simsure kakkosen tänä iltana. (Samaan aikaan Willhelm meni ihan lakananvalkoseks. Outoa.)

  No tietenkin mä suostuin! Tunnelma oli tosi maaginen, mutta Willhelm pilas sen ähkäsemällä kovaan ääneen. Sen silmät oli varmaan lautasen kokoset, ja se oli lakanaakin valkosempi.

No, jo samana päivänä Willhelm tuli mun luo, ja kysy voitasko me jutella. Tottakai mä suostuin, se on tosi kiva poika.  Mut just kun se oli sanomassa jotakin, Carl tuli paikalle ja Willhelm mykisty äkisti.

Se ei sanonu enää sanaakaan, tuijotti vaan silmät suurina Carlia ja sitten minua.

Carl oli vaan tullut tarkistamaan, etten mä ollu muuttanu mieltäni leffasta. Söpöä!

Lorelai pysähtyi tuijottamaan viimeisiä sanoja päiväkirjassa.
     Mitäköhän asiaa sillä Willhelmillä oli?

Sillä samalla hetkellä Lorelai pakkasi laukkunsa ja soitti taksin. Hän ei enää tässä talossa asuisi, ei ainakaan miehensä kanssa!

Kun Carl palasi kotiin seuraavana aamuna, oli häntä vastassa tyhjä talo. Vaatekomero oli sekaisin, matkalaukut kadonneet ja kaikki vauvalle tarkoitetut tavarat, vaatteet ja lelut kadonneet. Jopa Carlin itse ostama kehto ja rattaat olivat poissa.

  Vihaisena Carl näppäilee numeron puhelimeen, ja nostaa luurin korvalleen. 

"Vastaa, vastaa jo!" Carl tiuskii itsekseen

"Haloo" kuuluu linjan toisesta päästä. "Willhelm puhelimessa"

"Enkö minä ole sanonut sinulle, että jätä vaimoni rauhaan! Sanokin hänelle, että olisi parasta tulla takaisin kotiin NYT HETI" Carl ärjyy puhelimeen.

"Ei Lorelai ole täällä." hiljainen ääni sanoo.

"Mitä?"

"Lorelai kielsi minua ottamasta enää yhteyttä häneen" Willhelm sanoo.
"Hetkonen, oletko sinä kadottanut vaimosi?"

Uskomatonta, mutta kaksi toisiaan vihaavaa miestä ryhtyy yhteistyöhön, yhden naisen takia.

Kahden viikon kuluttua kaupungin laitamilla pienen yksiön ovikello soi. Nainen menee avaamaan oven, ja jähmettyy ovensuuhun. Lorelai ja Willhelm tuijottavat toisiaan suoraan silmiin.

"No puhukaa nyt edes hetki. Minä tulen vaikka mukaan, kunhan saatte puhuttua!" Willhelm tiuskaisi. 

Tuntikausien tiuskimisen ja inttämisen jälkeen Willhelm sai Lorelain suostumaan tapamaan Carlin.

Niinpä Lorelai seisoi pienen yksiönsä edustalla nyrpeännäköisenä, ja odotteli elämänsä miehiä ilmestymään paikalle.

 Kun lopulta kaikki kolme seisoskelivat jalkakäytävällä, oli tunnelma kuminauhaakin kireämpi.

"krhm.. tuota" Willhelm aloitti.

"Tota tuota niin- " Carl jatkoi.

"Huoh" lopetti Lorelai.

"Uskokaa jo. Ei tästä tule mitään" Lorelai sanoi turhaantuneena.

"Tuota, minä taidan jättää teidät kahdestaan hetkeksi" Willhelm sanoi ja luikki häntä koipien välissä talon sisälle.

Hetken väiteltyään Carlin kanssa Lorelai hermostui.

"Usko jo! Minä en muuta takaisin luoksesi! Pärjään ihan hyvin itsekseni!"

"Eihän lapsi ole edes vielä syntynyt! Miten luulet pärjääväsi sitten kun se syntyy!?" Carl yritti takoa järkeä Lorelain päähän.

 

"Minä en muuta takaisin luoksesi, Carl" Lorelai sanoi kylmästi.

"Minä kasvatan tämän lapsen yksin." Lorelai sanoi ja käänsi selkänsä Carlille.

"Hitto, IHAN SAMA! PIDÄ TYPERÄ LAPSESI, MUTTA MINUN LUOKSENI EI OLE ENÄÄ TULEMISTA!" Carl karjui ja lampsi paikalta raskain askelein pois.

Willhelm tuli ulos talosta hiljaisena. "Miten on..?" hän kysyi.

Lorelai pudisti päätään.

 He katselivat toisiaan hetken, ja lähtivät molemmat omiin suuntiinsa: Lorelai taloon ja Willhelm taksin kyytiin.

 Samaisena iltana Lorelai oli kokkaamassa munakasta, kun supistukset alkoivat. Hän soitti lääkärilleen, joka taas soitti Lorelaille kyydin synnytyssairaalaan.

 Kolmen päivän kuluttua, kun Lorelai kotiutui vauvan kanssa, hän soitti lapsen isälle.
"Mahtavaa! Tulen heti käymään. Anteeksi kun painostin sinua aiemmin, ymmärräthän, että halusin vain lapsen parasta?" lapsen isä sanoi.

Ja Lorelai jäi ikkunan eteen odottamaan.