Olen Lorelai Hope.

Tyttönimeni oli Lorelai Haven. Ennen kun menin naimisiin.  Menin naimisiin Clark Hopen kanssa, ja sukunimeni muuttui. Olisinhan minä voinut pitää tyttönimeni, mutta Clark halusi, että otan hänen sukunimensä käyttöön. Muuten lehdistö saattaisi alkaa kyselemään.

  Niin, aviomieheni, Clark Hope, on jalkapalloilija. Ja aika hyvä jalkapalloilija.

  Hän pelaa Sipi-Simeissä. Hän on hyökkääjä. 

    Minä, Lorelai Hope, olen nyt 24-vuotias. Menin siis naimisiin Clark Hopen kanssa, ja muutimme  sitten Siniperästä tänne New Simshireen. New Simshiressä on kuulemani mukaan maan parhaat jalkapallo-, jääkiekko-, jääpallo- ja pöytätennisjoukkueet. Enempää minä en asiasta voi valaista, kun en ole asiaan perehtynyt.

  Minulla on ollut kovin kiire, kun olen tätä uutta kotiamme sisustanut. Jalkapallokausi alkaa pian, ja olen yrittänyt saada kodin nopeasti kuntoon, ettei Clarkin tarvitsisi hermoilla kodin takia. On tärkeää, että hän keskittyy vain ja ainoastaan jalkapalloon. Näin minulle sanottiin, kun muutimme tänne New Simshireen.

Olemme erittäin onnellisia Clarkin kanssa. Joka aamu ennen kun Clark lähtee töihin hän halajaa suudelmaa. Olen tosin alkanut epäillä, että hän tekee niin vain kiusatakseen kavereitaan, joiden kyydissä hän menee töihin. Hän kun on ainut avioitunut heistä neljästä. Mutta silti, vaikka se olisikin vain kiusaksi, pidän tästä tavasta.

  Rutiinit tekevät hyvää. Joka aamu kun herään tekemään Clarkille aamiaista tunnen oloni rauhalliseksi, onnelliseksi ja kamalan tyyneksi.

Tai oikeastaan aamuyöstä, sillä Clarkin työt alkavat niin aikaisin, että minä herään monta tuntia aikaisemmin silittämään hänen vaatteitaan ja tekemään hänelle aamiaista. Mutta ei sillä, että minä valittaisin, ei. Minä olen onnellinen. Olen tyytyväinen, kun olen saanut näin hyvän aviomiehen joka pitää minusta huolta ja turvaa toimeentuloni. Ja onhan Clarkilla aika hyvä palkka...

On mukavaa, kun syömme joka aamu yhdessä. 

Mutta silti (tunnen oloni hiukan kiittämättömäksi kun sanon tämän), ihan kuin jotakin puuttuisi. Minulla on kaunis talo, komea ja rakastava, ihana aviomies, rahaa tilillä, laadukkaita ruoka-aineita jääkaapissa kokattavaksi ja huippututkinto takataskussa, mutta silti, aivan kuin jotakin puuttuisi.

Ehkä se vähän haittaa, kun Clark vain treenaa koko ajan. 
    Ennen kuin hän aamulla tulee syömään. Töissä tietenkin, onhan hän jalkapalloilija. Ja kun hän tulee töistä. Viikonloppuisin en meinaa saada häntä irrottamaan otettaan kuntosalilaitteista, ja jos katsomme TV:tä, hän saattaa kääntää jumppakanavalle ja rueta punnertamaan.  Onhan se hiukan ärsyttävää.

  Ärsyttävät tapansa hän kuitenkin korvaa hurmaamalla minut kerta kerran jälkeen. On mahdotonta olla vihainen hänelle, kun hän kaappaa minut vahvoille käsivarsilleen, tai kun hän sanoo minua omaksi Tähkäpääkseen. Ja silloin tuntuu, kuin elämästäni ei puuttuisi mitään.

Mutta palataksen takaisin asiaan, olin kertomaisillani, mitä minulle sattui tässä muutama päivä sitten.

Olin rauhassa tutustumassa uuden kotikaupunkini ostaritarjontaan, kun yhtäkkiä kuulin jonkun kuiskaavan nimeni. Ähh, taas joku Clarkin joukkueen fani, ajattelin ja käännyin ympäri kun näinkin edessäni tutut ruskeat silmät. 

  "Onko se tosissaan Lorelai?" tummanruskeat silmät tuikkivat minulle ilosta. Kasvoilleni levisi hetkessä leveyä hymy.

  "Willhelm Small-Lake! Ei voi olla totta!" kiljahdin ja halasin innokkaasti miestä.  

 "Tämä on uskomatonta. Mitä sinä TÄÄLLÄ teet?" Willhelm kysyi ruskeat silmät tuikkien. 

"Mi-minä muutin tänne vasta. Mitä sinä täällä teet?" vastasin.

"New Simshiren Pilots-joukkue solmi kanssani ensi kaudeksi sopimuksen" Willhelm hymyili vastatessaan.

"Tosissaan onnellinen sattuma, että olimme molemmat samaan aikaan täällä.." totesin siirtyessämme ostarin pihan penkille istumaan. 

 "Ei ollakaan nähty sitten, mitä, onko siitä jo 7 vuotta?" Willhelm kääntyi puoleeni.

 Nyökkäsin. "Siitä on kamalan kauan. Mitä sinulle tapahtui? Katosit kuin savuna ilmaan, eikä sinua enää näkynyt jäähallilla" sanoin ja aloin huomaamattani leikkimään hiuksillani.

  "Sain silloin mahtavan opiskelupaikan kauempaa, ja 17-vuotiaan innolla tietysti lähdin sillä sekunnilla." Willhelm naurahti leikkisästi.  Virnistin. "17-vuotiaana elämä oli niin helppoa. Maksaisin mitä vain, jos saisin olla taas 17." 

"Et kyllä näytä päivääkään yli 17-vuotiaalta!" Willhelm sanoi ja sai minut nauramaan. Uppouduin hänen suklaanruskeisiin silmiinsä, enkä millään olisi halunnut irroittaa katsettani.

 "Mutta mitä sinä tänne muutit? Luulin, että olisit lähtenyt matkustelemaan tai muuta, eikös haaveenasi ollutkaan meribiologin ura?" Willhelm palautti minut maan pinnalle.

 

"Niin, no tarkoituksenihan oli matkustella ja tutkia merta. Mutta suunnitelmani muuttuivat."

"Menin naimisiin Clarkin kanssa, ja hänen uransa perässä muutimme sitten tänne." totesin.
   Tuntui kamalalta selitellä tekojani, en tiedä miksi, mutta tunsin oloni oudoksi. Kuin olisin pettänyt itseäni.

"Vai menit sinä naimisiin Clarkin kanssa. Hmh. Oli se kyllä hiukan arvattavissakin" Willhelm töksäytti.

"Mites sinä, en taida nähdä sormessasi sormusta" tiuskaisin takaisin.

 Willhelm kohautti olkiaan "No, kyllähän minä seurustelen, mutta tiedä nyt tuleeko tästä mitään. Tiedät kai Marilyn Hennesin?"

"Mn, no kyllähän minä hänet tiedän. Se pop-laulaja, vai?"

"Pop-laulaja, malli ja Miss New Simshire 2006" Willhelm rehvasteli ja minulle nousi pala kurkkuun.

Pala suorastaan suureni, kun Willhelm avasi suunsa uudestaan:

"Et olekaan vielä kertonut minulle lapsistasi." Willhelm katsoi totisena minua suoraan silmiin. Kasvoilleni nousi häkellyksen puna. "Sinähän se aina haaveilit lapsista, eikös se niin ollut?"

  En saanut sanakaan suustani, joten raapustin puhelinnumeroni kalenterini sivulle ja repäisin sen irti.

  "Tässä, soitellaan vaikka joskus tai jotain" sain puristettua huulieni välistä. Minun oli päästävä pois ostarilta.

 Kun pääsin kotiin, oli Clark jo tullut. Hän treenasi, joten hipsin vain hiljaa yläkertaan makuuhuoneeseen. Clark ei pidä siitä, kun häiritsen häntä kesken treenin.
     Pian kuuluikin suihkun ääni, jolloin minä valmistin nopeasti illallisen.

 

 "Tiedätkö, minä tässä olen vähän miettinyt.." sanoin hiljaa, melkein kuiskaten.

"Tiedätkö, tuota. Minä olen vähän miettinyt, että olisiko.. Olisiko nyt jo aika hankkia lapsia?"

 "Mnh, jaa." Clarkin ääni kumisi päässäni. "Mutta ethän sinä ole koskaan sanonut, että sinä lapsia haluaisit" Clark jatkoi.

 Ai en ole ikinä sanonut? Minulla on kuule ollut vauvakuume 15-vuotiaasta lähtien päällä! raivosin mielessäni.

 "No, tuota, kyllä minä haluaisin" vastasin ja nostin  katseeni lautasen reunasta.

"Jutellaan sitten kauden päätyttyä tästä" Clark totesi ja nousi pöydästä. Kiittämättä illallisesta, tietenkin. Niin hänen tapaistaan. "Minun täytyy nyt keskittyä jalkapalloon" hän sanoi ja meni takaisin yläkertaan.

  "Turha luulla, että saat tänä iltana" pihisin ja kannoin likaiset lautaset tiskialtaaseen.

Siinä oli ensimmäinen osa Lorelain tarinaa. Näillä näkymin tarinasta olisi tulossa ehkä viisi, ehkä viisi ja puoli-osainen tarina.
   Saako Lorelai miehensä pään käännytettyä? Tapaammeko vielä Willhelmia? Löytääkö Lorelai elamäänsä sen mitä hakeekin?